Jarmo Reunanen

Innovaatio-Suomi ei saa jäädä juhlapuheeksi

Talouspoliittisissa cocktail-puheissa Suomen kilpailukyvyn tekijöistä vallitsee konsensus. Työn hintaa pidetään korkeana, mutta kansallisen infrastruktuurin vakaus, koulutuksen taso ja hedelmällinen innovaatioilmapiiri pitävät maamme kilpailukykyisenä.

Tietyt tulokset tukevat tätä näkemystä. Nokian vedolla teknologiavientimme kahdeksankertaistui vuosien 1990 ja 2006 välillä. Vuonna 2006 se saavutti lakipisteensä, 14 miljardia dollaria. Maailmantalouden ajauduttua lamaan kuva Suomen kilpailukyvystä ja talouden potentiaalista on kuitenkin paljastunut toisenlaiseksi.

Tarvitaan vahva kansallinen visio, joka rakentuu koulutukseen investoimiseen, korkean jalostusasteen yritystoiminnan tukemiseen ja innovaatiohautomoiden kehittämiseen.

Nokian tuottaessa kansallista hyvinvointia Suomen talouspoliittinen ilmapiiri passivoitui huomaamatta. Koulutus- ja yrityspolitiikkamme ei tuottanut riittävästi innovaatiohakuisia kasvuyrityksiä. Kun Suomessa ja Ruotsissa perustettiin vuonna 2005 uusia yrityksiä asukasmäärään suhteutettuna liki saman verran, syntyi niitä viisi vuotta myöhemmin Ruotsissa jo lähes kolme kertaa enemmän. Kun samalla vientikelpoiset suuryrityksemme ovat kasvaneet Suomen sijaan muualla maailmassa, on taloutemme tuloskunto heikentynyt merkittävästi. Suomen viennin kehitys suhteessa kilpailijamaihin on romahtanut 40 % vuoden 2008 jälkeen. Vuoden 2017 ensimmäisen neljänneksen aikana saavutettu viennin kasvu on tasaantunut. Haasteemme ovat rakenteellisia, eivät seurausta maailmantalouden suhdanteista.

Yritysten tehtävä on kantaa oma osuutensa kilpailukyvyn palauttamisessa. Optiscanille se on tarkoittanut voimakasta panostusta uuden mobiiliteknologian hyödyntämiseen tuotekehityksessä; esimerkiksi paikannuksen, älylasien ja muun puettavan teknologian sekä puheohjauksen hyödyntämisellä voidaan tuottaa ennen näkemätöntä arvoa asiakkaiden palveluliiketoiminnalle - ja samalla luoda vientikelpoisia ratkaisukonsepteja.

Yksittäisen yrityksen vaikutusmahdollisuudet ovat kuitenkin rajalliset. Suomen nousun taustalle tarvitaan vahva kansallinen visio, joka rakentuu koulutukseen investoimiseen, korkean jalostusasteen yritystoiminnan tukemiseen ja innovaatiohautomoiden kehittämiseen. Talouspolitiikkamme on pystyttävä luomaan silta maailmatalouden kasvumarkkinoiden ja uuden suomalaisen innovaatio-osaamisen välille. Esimerkiksi Tekes ja Finnvera ovat osoittaneet, että meillä on siihen taito ja resurssit.

Jarmo Reunanen

Toimitusjohtaja

Optiscan

Katso myös, mitä muuta löytyy Teknologiateollisuuden maaliskuun uutiskirjeestä.

Kommentit (2)

Käyttäjän Jari Ranne kuva
Jari Ranne
Toit esille tärkeitä asioita, joista on pidettävä huolta. Ovat kuitenkin pääosin makrotason asioita. Niitä ymmärretään, tunnetaan ja innovoinnin edistämishankkeistakin enin osa keskittyy niihin. Mutta mitä se mainitsemasi innovaatio-osaaminen tarkkaan ottaen ja käytännössä on? Niistä puhutaan kovin ympäripyöreästi, minkä vuoksi edistämishankkeetkaan eivät niihin kykyne terävästi ja vaikuttavasti puremaan. Monen monta kertaa on havaittu, että korkeakaan oman alan koulutus, suuret rahalliset panostukset, ihmisten kohtaamista mahdollistavat alustat yms. eivät automaattisesti johda suureen innovatiivisuuden nousuun eikä varsinkaan radikaalimpaan sellaiseen, jos varsinaiset innovointitaidot ovat puutteelliset. Jotta makrotason toimet muuttuisivat ruohonjuuritasolla konkreettiseksi, tuloksellista ja vaatimatonta radikaalimmaksikin innovoinniksi, siihen tarvitaan aikamoinen joukko taitoja sekä innovoijilta itseltään kuin sellaista johtaviltakin. Siispä mitä se suomalainen innovointiosaaminen tarkasti ja konkreettisesti on ja mitä sen pitäisi olla?
Käyttäjän Jarmo Reunanen kuva
Jarmo Reunanen
Innovatioyhteiskunnan rakentaminen on hyvin haastava tehtävä. Se edellyttää yhteisen kanssallisen vision olemassaoloa ja kaikkien vaikutusryhmien sitoutumista siihen. Myös makrotasolla riittää tehtävää. Nykytilannetta voisi pohjustaa vaikka näin: vuonna 2016 maailman bruttokansantuote oli liki 80 biljoonaa dollaria, Suomen vajaa 250 miljardia. Suomi edustaa maailmanmarkkinoista 0,3 prosenttia – jos bruttokansantuotteen kehitys 2000-luvulla esitetään grafiikkana, nousee maailman käyrä kuin vuorenrinne. Suomi on tuossa maailman mittakaavaan piirretyssä kuvassa maassa makaava viiva. Talouspolitiikkamme pohtii etupäässä, miten tuon maassa makaavan viivan alla oleva rajallinen hyvinvointi jaetaan. Se aiheuttaa vaikutelman nollasummapelistä ja vahvistaa yhteiskunnallisia jakolinjoja ja ristiriitoja. Vastakkaisiakin lähiesimerkkejä löytyy. Islannin taloudellinen ihmeparantuminen perustui ulkoiseen davalvaatioon, joka oli Suomen kilpailukykypakettia rajumpi tulonsiirto vientiteollisuudelle. Yhteiskunnallista kapina-aaltoa ei kuitenkaan syntynyt, kun rohkeilla päätöksillä ja riittävillä sosiaalisilla ohjelmilla luotiin tunne yhteisestä vastuunkannosta. Tanskan malli sisältää aktiivimallia rajumpia velvoitteita työntekijöille ja tylyjä mahdollisuuksia työmarkkinoiden joustojen toteuttamiseksi. Vastapainona investoinnit työvoiman uudelleen koulutukseen ja aitoon työllistämiseen ovat huomattavan suuret. Todellinen kilpailukyky syntyy hitaasti ja vain määrätietoisilla, tasapainoisilla rakenteellisilla muutoksilla, joille riittävä yhteiskuntarauha antaa aikaa. Tässä Suomi ei ole onnistunut. Yrittäjyydestä on tehtävä houkuttelevampi vaihtoehto. Yrittämiseen liittyvää koulutusta on voimakkaasti lisättävä toisen asteen koulutuksesta lähtien. Yrittäjän perusturvaa on parannettava, ja yhtiömuotoja on kehitettävä siten, että yrittäjävetoisen liiketoiminnan byrokratia pienenee. Erityisen tärkeää on tunnistaa ja tukea sellaista uutta yritystoimintaa, jolla voidaan nähdä olevan vientipontetiaalia. Tekes ja Finnvera tekevät tätä työtä jo erinomaisen laadukkaasti. Talouspolitiikan on kuitenkin pystyttävä luomaan tilanne, jossa uusia rahoitus- ja tukiohjelmia voidaan luoda lupaavien kasvuyritysten tunnistamiseksi ja kehittämiseksi vientikelpoisiksi.