Korkeakoulutukseen tarvitaan myös yksityistä rahaa – Toteutusmalleista käytävä avoin keskustelu

Touko Apajalahti

Korkeakoulutukseen tarvitaan myös yksityistä rahaa – Toteutusmalleista käytävä avoin keskustelu

11.10.2022 klo 16.30 |
Touko Apajalahti

Suomalainen korkeakoulutus hyötyisi nykyistä suuremmasta yksityisestä eli yksilöiltä ja yrityksiltä saatavasta rahoituksesta. Yksityisen rahoituksen osuus korkeakoulutuksessa on meillä mitättömän pieni.

Sivistystyönantajat esitti alkuviikosta, että korkeakoulut saisivat oikeuden periä maksuja opiskelijoilta, jotka ovat jo aiemmin suorittaneet samantasoisen tutkinnon. Avauksen käynnistämä keskustelu siitä, miten korkeakoulujen saamaa yksityistä rahoitusta voitaisiin Suomessa lisätä, on tervetullut. Keskustelu on tarpeen myös siksi, että vaikka maksuton korkeakoulutus on nähty Suomessa pitkään tärkeänä arvovalintana, on sillä haitallisiakin sivuvaikutuksia.

Toista tutkintoa suorittavat vievät opiskelijavalinnassa paikkoja, joille voisi heidän sijaansa tulla ensimmäistä opiskelupaikkaansa hakeva nuori. Tästä johtuen suuri osa aloituspaikoista on jo nyt kiintiöity ensikertaisille hakijoille, mikä aiheuttaa toisen ongelman: toisen tutkinnon aloituspaikat ovat monella alalla kovan kilpailun takana. Kun tutkintokoulutus on loputtomasti maksutonta, ohjaa se toisaalta jatkuvan oppimisen kysyntää tutkintoihin, vaikka opintojen tarve olisi tutkintoa vähäisempi. Tästä johtuen kunnollista jatkuvan oppimisen tarjontaa ei synny ja muna vai kana -ongelma on valmis.

Käydyssä keskustelussa on päädytty nopeasti tuttuihin asetelmiin, kun esimerkiksi SYL ilmoitti vastustavansa lukukausimaksuja jyrkästi. Moni on nostanut esille, että maksullisuuden sijaan on vain lisättävä riittävästi resursseja. Emme kuitenkaan elä rajattomien budjettien maailmassa.

Vaikka nykyinen hallitus on ollut koulutusmyönteinen eikä ole liiaksi piitannut valtiontalouden rajoitteista, ei se silti ole pystynyt lisäämään korkeakoulujen resursseja omien tavoitteidensa edellyttämällä tavalla. Hallituksen tavoitteina on, että 50 prosenttia nuorista aikuisista on korkeakoulutettuja ja että tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoiminta nousee 4 prosenttiin bruttokansantuotteesta.

Seuraava hallitus on kiperän kysymyksen edessä: löydämmekö korkeakoulujen resurssien lisäämiseen ja parempaan kohdentumiseen uusia keinoja.

Seuraava hallitus onkin kiperän kysymyksen edessä: priorisoimmeko korkeakouluille tarvittavat lisäresurssit tiukkojen kehysten sisältä, siirrämmekö tavoitteiden saavuttamista jälleen pidemmälle tulevaisuuteen vai löydämmekö korkeakoulujen resurssien lisäämiseen ja parempaan kohdentumiseen uusia keinoja.

Tutkintokoulutuksen maksullisuuteen liittyy toki haasteita, eikä epätoivottujen käyttäytymismuutosten mahdollisuutta sovi aliarvioida. Tämän olemme oppineet esimerkiksi korkeakoulujen opiskelijavalintojen ympärillä käydystä keskustelusta. Emme tiedä, millä tavoin opiskelijat tulkitsisivat uutta järjestelmää. Kannattaako esimerkiksi tutkinnosta valmistua, jos sillä kaventaa olennaisesti myöhempien opintojen mahdollisuuksia? Meillä ei myöskään ole kunnollista tilastotietoa siitä, kuinka paljon toista tutkintoa suorittavat tosiasiallisesti kuluttavat korkeakoulujen resursseja. Emme siis osaa sanoa, vähentäisikö vai  lisäisikö maksuttomien paikkojen kohdentuminen ensikertaisille korkeakoulujen rahoitustarpeita.

Vaihtoehtoinen ja vaikutuksiltaan mahdollisesti ennakoitavampi malli voisi löytyä sitä kautta, että jokaisella kansalaisella olisi oikeus tiettyyn määrään julkisesti kustannettuja korkeakouluopintoja. Maksuttomien opintopisteiden täytyttyä valikoituisi maksuvastuu tilanteen mukaan yksilön, työnantajan ja valtion välillä.

Jos tarve olisi lähinnä henkilökohtainen, kantaisi vastuun yksilö, jos koulutus palvelisi erityisesti työnantajan tarvetta, olisi maksajana työnantaja ja jos lisäkouluttautuminen olisi perusteltua esimerkiksi osaajatarvealalle alaa vaihtavan työttömän kannalta, vastaisi kustannuksista valtio. Malli hälventäisi samalla tarpeetonta vastakkainasettelua tutkinto- ja muun opiskelun kesken, kun samoilla opintojaksoilla voisi olla opiskelijoita monella eri statuksella ja kustannustavalla.

Puolueiden on käytävä avoin keskustelu siitä, millä keinoilla julkisen rahan ohella myös yksityisen rahoituksen määrää korkeakoulutuksessa lisätään.

Sopiva maksuttomien opintojen määrä on viime kädessä poliittinen arvovalinta. Esimerkiksi 360 opintopistettä sallisi sen, että opintoja voisi suorittaa jonkin verran alempaa ja ylempää korkeakoulututkintoa enemmän. Malli asettaisi kuitenkin katon sille, kuinka paljon yksi henkilö voi korkeakouluttautua valtion piikkiin ja se sallisi myös yksilölliset ratkaisut. Yksi käyttäisi opintopisteitä erikoistumisopintoihin tutkinnon jälkeen, toinen jatkaisi amk-tutkinnosta yliopiston maisteritutkintoon, kolmannelle se loisi tilaa oman suunnan löytämiseen opintojen aikana ja neljäs suorittaisi tutkinnon sijaan opintoja työuran eri vaiheisiin sopivasti lomittuen. Samalla voitaisiin harkita luopumista jatkuvan oppimisen näkökulmasta osin vanhentuneista opintoaikojen rajauksista.

Vaaleihin valmistautuvien puolueiden on nyt syytä käydä avoin keskustelu siitä, millä keinoilla julkisen rahan ohella myös yksityisen rahoituksen määrää korkeakoulutuksessa lisätään. Olennaista on, että malli suunnitellaan tavoitteet edellä.

Tutkinnon jälkeen tarjolla olevien opiskeluvaihtoehtojen määrän on lisäännyttävä selvästi siten, että tutkinnon suorittaminen avaa ovia opintoihin sen sijaan, että valmistumisen jälkeen korkeakoulun ovet sulkeutuvat. Vain tällä tavoin maksullisuus palvelee tavoitteita suomalaisten koulutus- ja osaamistason nostamiseksi ja käynnistää uuden jatkuvan oppimisen markkinan. Maksullisuutta ei tule käyttää säästökeinona, vaan sen on toimittavana lisäkeinona suomalaisten nuorten koulutustason kääntämiseksi nousuun.

Lisätietoja:

Johtava asiantuntija Touko Apajalahti (korkeakoulupolitiikka), puh. 040 160 5006, twitter: @ToukoApajalahti

Lisää aiheesta:

Päätökset 2030-luvun hyvinvoinnin perustaksi tehdään nyt – Korkeakoulutuksen kvartaali on 25 vuotta 

Lukiolaisten paineita vähennetään parhaiten aloituspaikkalisäyksillä – Lukion kehittämisessä katse laatuun