Hankintalakiuudistus: Hyvältä näyttää, mutta…

Kotimaista hankintalakia on uudistettu hartaasti ja pitkään. Uudistuksen taustalla vaikuttavat direktiivit annettiin jo vuoden 2014 alkupuolella ja siitä lähtien työtä on tehty suomalaisessa virkamieskoneistossa ja sidosryhmien kesken. Direktiivin siirtymäaika päättyi 17.4.2016, joten tätä kirjoittaessani lainsäädäntötyö on jo myöhässä aikataulusta, mutta onneksi sentään loppusuoralla. Hallituksen esityksen luonnos siirtyy lähiaikoina eduskunnalle käsittelyyn ja loppuvuodesta meillä pitäisi olla voimassa uusi laki julkisista hankinnoista.

Valmistelussa on saatu paljon uutta ja hyvää aikaan, ja myös odotukset uudelle laille ovat kovat. Uuden lain toivotaan edistävän laadukkaiden ja tarkoituksenmukaisten julkisten hankintojen tekemistä, jotka perustuvat yhtäältä vahvaan toimittajamarkkinan ymmärrykseen ja toisaalta loppukäyttäjän tarpeiden tunnistamiseen - ja kaikki tämä samalla kun lain muodollisesta noudattamisesta johtuvaa taakkaa halutaan vähentää. Myös hankintayksiköiltä odotetaan siis uudistumista ja uutta ajattelua! Ilokseni olen saanut huomata, että monet hankintayksiköt ja kunnalliset toimijat tuntuvat keskustelevan uuden hankintalain mahdollisuuksista aktiivisesti.    

Julkisissa hankinnoissa pyörii jopa 50 miljardia euroa vuodessa.

Julkisissa hankinnoissa pyörii varovaisen arvion mukaan 35 miljardia euroa vuodessa - mutta rohkea laskee myös "satunnaiset" hankintayksiköt mukaan, jolloin summa olisi ehkä jopa 50 miljardia. On sanomattakin selvää, että hankintayksiköt ovat suomalaisille yrityksille keskeinen asiakasryhmä ja tämän markkinan toimivuus on tärkeä osa sitä työkalupakkia, jolla remontoidaan Suomen talous kuntoon. Tämän jälkimmäisen saavuttamiseksi lain tulee taata markkinaehtoinen malli julkisille hankinnoille, joka yhtäältä käy muodollisten vaatimustensa puolesta mahdollisimman vähän veronmaksajan kukkarolle ja syö myös mahdollisimman vähän osapuolten aikaa ja resurssia, mutta toisaalta kuitenkin takaa ne tärkeät hallinnolliset periaatteet, joiden turvaksi hankintalaki on aikanaan luotu.

…jos vielä kerran vilkaistaisiin tätä kansallisen kynnysarvon nostoasiaa?

Lainuudistuksen keskeiseksi julkituoduksi tavoitteeksi on asetettu julkisten varojen käytön tehostaminen ja jo valmisteluryhmän mietinnössä itsessään tunnistetaan kansallisten kynnysarvojen nosto merkittäväksi keinoksi tämän tavoitteen saavuttamisessa. Hallinnollisen taakan vähentämistä peräänkuulutetaan myös Sipilän hallitusohjelmassa. Kataisen aikaisessa hallitusohjelmassa puolestaan oli nimenomaisena tavoitteena nostaa kansallisia kynnysarvoja lähemmäksi EU-arvoja (valtion keskushallinnon EU-kynnysarvo tavaroiden ja palveluiden hankinnoissa on tällä hetkellä 135.000 euroa, muilla hankintaviranomaisilla 209.000 euroa). Tavaran ja palvelunhankinnan kansallista kynnysarvoa on kuitenkin esitetty valmisteluryhmän mietinnössä nostettavaksi 30.000 eurosta vain 60.000 euroon. Ehdotettu nosto on vaatimaton, ja lain valmistelun tavoitteisiin nähden se on epätarkoituksenmukainen. 

Käytännössä hallinnollisen taakan keventäminen tarkoittaa hankintalain tapauksessa hankintojen toteuttamiseen sijoitettavan rahan, ajan, vaivan ja resurssin uudelleenarviointia niin hankintayksikön kuin toimittajankin näkökulmasta. Kun katsoo ehdotettua tavaroiden ja palveluiden kansallista kynnysarvoa, monien toimialojen näkökulmasta näyttää edelleen siltä, että vielä olisi paljon parannettavaa.

Kansallisten kynnys-arvojen tarpeellisuutta pitäisi arvioida.

Teknologiateollisuus on omissa kannanotoissaan haastanut lainsäätäjää arvioimaan kansallisten kynnysarvojen tarpeellisuutta kokonaisuudessaan ja joka tapauksessa nostamaan tavaroiden ja palveluiden kansallista kynnysarvoa vähintään 100.000 euroon. Lähtökohtana tulisi olla vähintään se, että voitetun toimeksiannon arvo ylittäisi hankintaprosessiin osallistuvilta menevät kumulatiiviset kustannukset. Näin ei ole ollut aikaisempina vuosina, eikä uusi ehdotus tavaran ja palvelun kynnysarvolle ole edelleenkään monella toimialla riittävä. 

On erikoista, että kynnysarvokeskustelu ei ole kantanut enempää hedelmää, yllä viitattu tavoitetila kun on ollut kaikilla tiedossa. Eräänä syynä laihalle ehdotukselle voi olla supisuomalainen ajatusmalli, jonka mukaan hankintalain kynnysarvon alle jäävissä hankinnoissa virkamiehen epäillään tekevän pienhankinnat oman makunsa mukaan vain kavereiltaan ja että matala hankintalain kynnysarvo olisi pidäke kaikelle syrjinnälle ja pakottaisi reiluun peliin. Molemmat oletukset ovat pielessä.

Tulosvastuullinen virkamies kilpailuttaa aina, oli hankintalakia tai ei. Ja joka tapauksessa hankintayksikössä on noudatettava yksikön hankintastrategiaa ja annettuja hankintaohjeita, viime kädessä oman työpaikan menettämisen uhalla. Toisekseen, hankintalaki ei ole mikään eettinen ohjesääntö tai syrjinnän pidäke, vaan lopulta se on kokoelma menettelyllisiä määräyksiä, joita epäeettinen ostaja pystyy myös käyttämään hyväkseen halutessaan. Hankintaetiikan ylläpito, ostajien valvonta ja osaamisen kehittäminen sekä varsinaisen korruption vastustaminen tapahtuu lopulta jossain aivan muualla kuin hankintalain kansallisen kynnysarvokeskustelun puitteissa, tarkalleen ottaen hankintayksiköiden hallinnossa, virkamieskoneistossa ja viime kädessä Tikkurilassa, Keskusrikospoliisin tykönä.

Avointa ja tasapuolista

Perinteinen ajattelu, jolla puolustetaan kansallisia kynnysarvoja, on vieraantunut todellisuudesta nykyisessä tulosohjatussa maailmassa - etenkin luettaessa hankintalain valmisteluryhmän mietintöä. Mietinnössä nimenomaisesti korostetaan hankintalain yleisten periaatteiden, eli avoimuuden, syrjimättömyyden, tasapuolisuuden ja suhteellisuuden toteutumista kaikissa hankinnoissa.

Uusi laki lähtee siitä, että se tulee jatkossa määräämään vain keskeisimmistä menettelyjä koskevista seikoista ja hankinnoissa suurempi merkitys annetaan hankintayksiköiden omille hankintaohjeistuksille. Lain toteutuessa voitaneen siis odottaa, että menettelyt yksittäisissä hankinnoissa yhtäältä suoraviivaistuvat ja toisaalta kaikkia hankintoja ohjaisivat vahvemmin lain yleiset periaatteet - ja mietinnön mukaan nimenomaan myös siinä tapauksessa, kun kynnysarvo alittuu eli ns. pienhankinnoissa. Tämä antaa ymmärtää, että kansallisen kynnysarvon merkitys olisi hälvenemässä. Samalla ne pelot, joiden takia aiemmin on ehkä joskus perusteltu matalia kynnysarvoja, olisivat kadottamassa merkitystään entisestään.

Hankintalain pointti on edistää vaihdantaa, ei turhaan rajoittaa sitä.

Ehkä kansallisten kynnysarvojen nostoa ylemmäs voisi siis pohtia vielä uudemman kerran? Vaikka menettelyllinen luovuus mahdollistetaan uudessa hankintalaissa, eräänä riskinä on, että luovuuden tuskasta kärsivä ostaja saa kiusauksen noudattaa kansallisen kynnysarvon puitteissa jopa entistä tiukempaa menettelyä, esimerkiksi viittaamalla EU-kynnysarvoista säädettyihin menettelyihin, joka veisi hankintaprosessia jopa hallinnollisesti raskaampaan suuntaan. Hankintalain pointti on edistää vaihdantaa, ei turhaan rajoittaa sitä. Liian sääntelyherkkä suhtautuminen julkisiin hankintoihin - tai oikeastaan mihin tahansa kaupalliseen lainsäädäntöön - on omiaan korvaamaan vaihdannallista ajattelua teknisellä muotosidonnaisuudella. "Virallisuus on ilomme", sanoi Alivaltiosihteeri, mutta muistuttaisin että kyseessä on sketsiryhmä, eikä heiltä oikeita virikkeitä lainsäädäntöön kannata ottaa.      

Kansallisen kynnysarvon rohkea nosto tavaroiden ja palveluiden osalta olisi tehokas keino hallinnollisen taakan vähentämiseksi tuntuvalla tavalla ja samalla sillä vaikutettaisi myönteisesti julkisen hallinnon menotalouteen sekä yritysten hankinnoista johtuviin transaktiokustannuksiin.

Veli Sinda
Liikejuridiikan asiantuntija
Elinkeinopolitiikka