Pääekonomisti Petteri Rautaporras

Paikallisuus on avainsana hoitoalan kiistaan

|
Johtaja, pääekonomisti Petteri Rautaporras

Ei löydy helposti ay-johtajaa, joka tyytyy pienempiin tes-korotuksiin kuin hoitoala. Pitäisikö hoitajien kiistassa vilkaista lahden taakse Ruotsiin, missä paikallinen palkanmuodostus on hyvin yleistä julkisella sektorilla.

En ota kantaa siihen, ovatko hoitajien tai ylipäätään kenenkään palkat jääneet jälkeen tai liian pieniä tms. Sen sijaan kiinnitän huomiota siihen, voidaanko ehdotetuilla toimilla ylipäätään muuttaa suhteellisia palkkaeroja.

Aloitetaan hoitajajärjestöistä. Ne pyrkivät varmistamaan keskimääräistä nopeamman ansiokehityksen kirjaamalla sopimuksiinsa hieman yksinkertaistaen, että hoitajat saavat aina enemmän kuin muut.

Kuulostaa varmaan ihan järkevältä – jos siis tavoitteena on saada enemmän kuin muut, mutta toimiikohan malli sittenkään? Miten muut alat suhtautuvat tällaisiin pyrkimyksiin? Aika vähissä ovat olleet ay-johtajat, jotka ovat ilmoittaneet tyytyvänsä pienempiin sopimuskorotuksiin kuin hoitoala.

Suomalainen apparaatti perustuu siihen, että kaikki saavat saman.

Jos palataan vuoteen 2007, palkkaerot eivät lopulta muuttuneet juuri mitenkään vastaavien tapahtumien seurauksena. Suomen kilpailukyky kyllä romutettiin vuosiksi, ja tilanne korjaantui vasta kivuliaan kiky-sopimuksen jälkeen. Tuskin monikaan haluaa kokea samaa showta uudestaan.

Mikäli hoitajajärjestöjen malli toimisi edes teoriassa, pitäisi ammattiyhdistysliikkeen ensin löytää itse sisäinen yhteisymmärrys, että joku voi saada työehtosopimuksella enemmän kuin joku toinen. Valitettavasti koko suomalainen työmarkkina-apparaatti perustuu siihen, että kaikki saavat saman tai että kukaan ei saa ainakaan enempää kuin toinen.

Ratkaisuksi on väläytetty myös tupoihin paluuta. Perusteluna on mainittu, että keskitetty ratkaisu mahdollistaisi työmarkkinakentän laajan sitoutumisen hoitajien asiaan. Teoriassa näin voisi tietenkin olla.

Mutta: Suomessa on tehty tupoja tammikuun kihlauksesta enemmän tai vähemmän vuoteen 2016 asti. Juuri tänä tupo-aikana syntyivät ne hirvittävät ja epäoikeudenmukaisiksi kuvatut palkkaerot, joista pyritään nyt eroon. Tuntuu aika nurinkuriselta tarjota nykytilanteen ratkaisuksi mallia, jonka aikana ongelma muodostui.

Tupo ei pelasta. Kuvattu ongelma syntyi tupo-kaudella.

Miten asia voidaan sitten ratkaista, kun tupokaan ei pelasta? Vastaus on hyvin yksinkertainen: paikallisempi ja markkinaehtoisempi palkanmuodostus sote-sektorille!

Kilpailu osaavasta työvoimasta johtaa ripeään ansiokehitykseen osaajia tarvitsevilla alueilla ja tehtävissä, joissa kysyntä on kovaa. Kysynnän ja tarjonnan laki ohjaa siis resursseja sinne, missä osaajia kipeimmin kaivataan. Niukat julkiset resurssit kohdistuvat oikeisiin paikkoihin ja huomattavasti tehokkaammin kuin perinteiset yleiskorotukset. Esimerkiksi Ruotsissa paikallinen palkanmuodostus on hyvin yleistä julkisella sektorilla.

Ratkaisu: kysynnän ja tarjonnan laki sekä paikallinen palkanmuodostus.

Lopuksi vielä sananen sovittelulautakunnan ehdotuksesta: On lähes pöyristyttävää, että sovintoehdotuksessa esitettiin vuosille 2023 ja 2024 vähimmäiskorotukseksi 1,9 % (+ hoitajalisät, reilu prosentti vuoteen). Kuntasektori ottaisi kestämättömällä tavalla palkkajohtajuuden tilanteessa, jossa yksityisen sektorin palkanmaksukyky tuleville vuosille on täysi kysymysmerkki.

Sovittelulautakunta meni liian pitkälle tarjotessaan mallia, jossa kuntasektorista tehdään palkkajohtaja jopa vuosiksi eteenpäin. Näin ei voi olla.